Kevätjuttu.

Nytpä se on taas aika kääntää Ketun konstipussi nurin ja katsella minkälaisia kiiltäviä kiviä, ongenkoukkuja ja langanpätkiä sen pohjalle on kertynyt. Eli nyt on taas kevät täällä ja elämänhalu ja optimismi soi ihmisenlapsessa kumean itsepäisenä kuin kaiken läpi työntyvä tammenjuuri, jota pitkin virtaa ajan mahlainen juoksu. Olen aina vihannut ja pelännyt tätä vuodenaikaa, joka saa minut pärisemään aurinkotuulessa, kuin huonostikiinnitetyn hyrrän, joka turhaan säksättää ah-niin-armaan itsekontrollinsa perään, mutta tänä vuonna olen onnistunut mielestäni räsähtelemään vähemmän ja hurisemaan enemmän. Tikku, jonka nokassa kaikki tämä tapahtuu, on samalla päättötyö, ikäkriisi, runous ja taide, jota ei tule niinkään tehtyä tai koettua, kuin oltua menemään.

Pitäisi kirjoittaa talvesta ja sen projekteista, jotka ovat liittyneet enimmäkseen kouluun ja firmaan, pitäisi kuvata päättötyön vaiheet ja länkyttää larppikokemuksista ja ihmisistä.
Siskolla on uusi mies ja uusi kissa ja äidillä uusi myymälä ja minulla ja pikkuveikkapuolella uudet tatskat ja yhtenä päivänä olin muuten Louhi yhdessä larpissa ja toisena päivänä olin surullinen ja monena monena päivänä olen pitkästynyt kangaspuissa ja kutonut hitaita ja muodottomia haaveksumia Alhambrasta ja auringosta ja joskus olen maalannut vahvoja Pimentolan naisia, yhäkin useammin öljyväreillä, vaikka hentojen ja liukuvien vesivärien ajatus kummittelee päässä ja maistuu hengityksessä ja sitä keveyttä pitäisi oppia toteuttamaan, eikä ainostaan ihailla.

Välillä olen ollut liian paljon ja välillä liian vähän, mutta kaikesta on selvitty viimeistään jasmiinihelmillä, jollei muuten. Useimmiten olen tehnyt velvollisuuteni, ja se on riittänyt, ja joskus olen tehnyt enemmän, eikä asioista ole sitten tietenkään tullut paljon mitään, mutta en nyt muista kovin montaa epäonnistumistarinaa, joten olkoon.
Firman muuttoprojektista jäi käteen - tai no, ainakin yleisesti haltuun -  vanha mallinukke, prinsessa Silvia, joka nyt hymyilee puolieroottista kasarikissahymyään tuossa ylläni, poronsarvikruunu päässä ja sarkakorsetti uumillaan. Olen tyytyväinen seuraan, Silvia on hiljainen ja kohtelias. Minä olen lisäksi ylipainoinen, muuten ollaan ihan synkassa.

Kohta on pääsiäinen ja taas pitää Jeesusparan kuolla ja joka paikassa myydään muovisia tipuja. Vuoden kierto on nopea ja vääjäämätön, ja jäitten mukana haluaisin lähteä minäkin. Jotkut, joiden kanssa olen elämäni ja sydämeni jakanut, lentävät pian etelään, ja minä yritän olla hetkessä, vaikka olo on vähän kuin räpylää vaihtavalla pingviinillä. On kuitenkin parempi, että joskus itkee vähän ja joskus nauraa paljon, kuin että ei koskaan tunnu miltään muulta kuin suorituskeskiöltä. Se on perin tuttu pilkka ja siihen osuu aina vaikkei edes tähtäisi.

Tekee mieli merelle ja edellisen sesongin hidas ja synkeä typeryys tuntuu pitkältä unelta. Talvipäivänseisauskin joskus oli ja meni ja se oli kaunis ja sitten meni joulukin, onneksi, koska se ei ollut. Korvannipukassa oleva lävistyskin paranee huonosti, eikä kantele pidä hirveästi virettä, ainahan on pakko leikkiä vähän "vettä kengässä" ja "kymmentä tikkua laudalla", mutta muuten on nuorempi olla, kuin ainakaan viiteen vuosisataan, mitä haluaisinkin kovasti pyytää anteeksi ihmisiltä, joilta olen huutanut latua. Nähdään mustikkakeittoständillä sitten.

Päivän kortti on muuten Taikuri.